Tytär koki sitten ensimmäisen urheiluvammansa. Nilkka oli vääntynyt koulun liikuntatunnilla, kun olivat olleet suunnistamassa. Vasen jalka oli jäänyt kannon ja kivien väliin ja hän oli koko painollaan vääntänyt nilkkansa nivelsiteet aika lailla maksimiin - autch!
No opettajankin mielestä olisi hyvä mennä näyttämään lääkäriin. Vaimo kävi tyttären hakemassa ja samalla sitten "arvauskeskukseen" jonottamaan. Ei kovinkaan mairittelevalta tunnu kun aula on lähes tyhjä ja eräskin nainen oli sanonut odottaneensa reilut kaksi (!) tuntia. Oli huolissaan parkkikiekon siirtämisestä. Ei hyvänen aika sentään - mitä ihmettä siellä tapahtuu! Aina sama homma... Vaimo pistikin viestiä, että nyt saattaa kestää. Onneksi pääsivät sitten kuitenkin nopeammin, koska röntgeniinkin piti vielä ehtiä.
Luita ei ollut rikki ja vanha valmennettava oli jalkaan tukisiteen sitten laittanutkin - kiitos Jannelle.
Kyynärsauvat ja loppuviikon lähes pakkolepo odottavat. Koulussa on varmaan aika vaikeaa saada pidettyä sauvoja itsellään - lainaajia varmaan riittää.
Itse kävin näyttämässä kädessäni jo kohtuu kauan ollutta pattia lääkärille. Ei kovinkaan mairittelevaa kuulla lääkärin suusta: "En ole koskaan tuollaista nähnyt - toisaalta aika hienonkin näköinen!" Hei haloo - mit vit?
No jotain rasvaa siihen nyt sitten parin viikon ajan laitetaan ja kuvia otetaan eri vaiheista.
Tässä kuvaa:
 |
| Hoidon aloituksesta 1. päivä |
Apteekista kun lääkkeeni kävin hakemassa, sain tietenkin JONOTTAA!
Miten se voikaan olla niin, että kaikkien muiden asioiden hoitaminen kestää aina niin paljon kauemmin - ihan sama kuin olisi baarin vessajonossa; kyllä kestää... ja kun itse saa asiansa tehtyä, tulee olo, että pitäisi vähän kauemmin siellä lukkojen takana vihellellä, kun ei saa niin kauaa aikaa kulumaan.
No täältä tähän...
